”16 VUOTTA SIIHEN MENI”, huokaisi Antti Rinne loppukeväällä 2019 selvästi helpottuneena. Sosiaalidemokraattien kannatus oli eduskuntavaaleissa jäänyt pettymykseksi, mutta se riitti rimaa hipoen suurimman puolueen asemaan.

Ja sen turvin SDP palasi pääministeripuolueeksi. Vallan näkökulmasta Rinne ohjasi huomiota aivan oikein ja kannaltaan edullisesti olennaiseen. Sillä tiukkaa se oli tehnyt aikaisemminkin.

SDP hävisi kuudella tuhannella äänellä ja kahdella edustajapaikalla kärkisijan Keskustalle vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Sen jälkeen oli tarjolla ollut vain toisen viulun soittoa hallituksessa ja kaksi katkeraa oppositiokautta.

Suunnannäyttäjän sijaan vanhaan valtapuolueeseen oli alkanut takertua leima menneisyyden mahtina.

VUODEN 1958 YÖPAKKASKRIISIN jälkeistä oppositiokautta on tavattu kutsua SDP:n korpivaellukseksi. Sitäkin näyttävämmin se palasi keväällä 1966 johtavaksi hallituspuolueeksi, takanaan 27,2 prosentin kannatus sekä eduskuntaan äänestetty vasemmistoenemmistö.

Vaikka valtaan liittyi monenlaista vääntöä ja kompromissia, saavuttivat sosiaalidemokraatit yhteiskuntapoliittisen hegemonin aseman, jota kesti 1980-luvun loppuun asti.

Suuri lama seuraavan vuosikymmenen alussa taittoi uskoa alati täydellistyvään hyvinvointivaltioon, mutta SDP:lle se toi paradoksaalisesti uutta potkua – tai jatkoaikaa. Seurattuaan porvarihallituksen kriisipolitiikkaa oppositiosta käsin puolue palasi vuonna 1995 ohjaksiin sotienjälkeisen ajan parhaalla vaalikannatuksella: 28,3 prosenttia ja 63 kansanedustajaa.

VALLAN NÄKÖKULMASTA Paavo Lipposen kaksi sateenkaarihallitusta ja vielä niitä seurannut punamulta ovat toistaiseksi SDP:n viimeisin ”suuruuden aika”. Lipponen on myös viimeisin pääministeri, joka on eduskuntavaaleissa onnistunut jopa kasvattamaan puolueensa kannatusta.

Globaaliin markkinatalouteen sovittautuminen herätti toisaalta sosiaalidemokraattien keskuudessa paljon tyytymättömyyttä, kuten Erkki Tuomiojan päiväkirjat todistavat. Houkutus oli suuri panna ongelmat Lipposen piikkiin vielä pitkään sen jälkeen, kun tämä 2005 oli väistynyt puheenjohtajan paikalta.

Mutta mitä tilalle? Tältä osin Suomessa on oltu yhtä neuvottomia kuin muuallakin Euroopassa, missä sosiaalidemokraatit ovat poteneet Tony Blairin ja Gerhard Schröderin ”kolmannen tien” jälkeistä aatteellista ja ohjelmallista krapulaa.

Uusia suunnannäyttäjiä ei ole löytynyt, sen enempää oikealta kuin vasemmalta. Matteo Renzi jäi Italiassa tähdenlennoksi ja on sittemmin jättänyt Demokraattisen puolueen. Jeremy Corbynin vaihtoehto taas koki joulukuussa haaksirikon brexitin varjostamissa parlamenttivaaleissa.

HYVINVOINTIVALTION RAKENTAMINEN ja kiinnittyminen Euroopan unioniin olivat eteenpäin katsovia, Suomelle parempaa tulevaisuutta lupaavia hankkeita. Niiden toteuttamiseen tarvittiin laajaa yhteistyötä, mutta sosiaalidemokraatit olivat avainasemissa viemässä hankkeita maaliin.

Kolmannen tulemisensa tueksi SDP tarvitsisi vastaavanlaisia pitkäjänteisesti kantavia visioita. Niitä se lähti Lahden puoluekokouksen 2017 jälkeen etsimään laajamittaisella ohjelmatyöllä, jonka tavoitteena on ollut palauttaa asema johtavana tulevaisuuspuolueena.

Prosessi huipentui viime keväänä hallitusneuvotteluissa, joiden tuloksena syntyi kunnianhimoinen ja kauas katsova hallitusohjelma. Sosiaalidemokraateilla ei kuitenkaan ole selkeää omistajuutta sen tulevaisuusteemoihin. Eikä edellisten kertojen kaltaista parlamentaarista voimaa ja mandaattia ohjelman toteuttamiseen.

SDP:n kannatus jäi vaaleissa vaatimattomasti 17,7 prosenttiin ja 40 kansanedustajaan. Tärkein kumppani Keskusta ei puolestaan tiedä vieläkään, onko sen paikka ylipäätään vasemmistovetoisessa hallituksessa vai ei.

SDP:N ON VENYTTÄVÄ MELKOISEEN spagaattiin historiallisten saavutustensa puolustamisen ja tulevaisuusinvestointien välillä. Demografinen kehitys ei tällä kertaa pelaa sen pussiin. Teknologinen vallankumous taas murentaa palkansaajan asemaa ja kollektiivisia työmarkkinoita, sosiaalidemokraattien kannatuksen kulmakiviä.

Sanna Marinin hallitukselle pahin uhka on kuitenkin krooninen paniikki kehnojen galluplukujen äärellä. Tulevaisuuden tekijöiden on uskottava itseensä ja ohjelmaansa, yli lyhyen aikavälin suhdannevaihteluiden tai muiden takaiskujen.

SDP meni eduskuntavaaleihin luvaten toimia toisin kuin edellinen hallitus. Jos se ei onnistu tällä viisikolla, sosiaalidemokraatit tuskin pääsevät pitkään aikaan viitoittamaan kansakunnan agendaa. Sopeutuvaisille apupuolueille riittää toki jatkossakin tarvetta.

 

Julkaistu Talouselämässä 6/14.2.2020 otsikolla “Vallassa pysyminen vaatii demareilta spagaattia”