WOODY ALLEN ON TEHNYT viitisenkymmentä elokuvaa. Olen nähnyt niistä kenties 40, useat useampaan kertaan.

Annie Hallin (1977) menestyksen jälkeen koitti noin kymmenen vuoden jakso, jolloin jokavuotinen uusi Allen-leffa oli odotettu tapaus. ”Joko olet nähnyt…”, keskustelu kulki (kulttuurijengin?) kahviloissa ja kapakoissa.

Osumia on tullut myöhemminkin, mutta joukossa on paljon löysää sekulia, jossa parhaimmillaan vain pikkunäppärää elokuvaa ei erota toisesta. Televisio-, dvd- ja suoratoistotarjonnan runsaus on alleviivannut inflaatiota, johon myös tuottelias Allen on aikaa sitten vajonnut.

MUUTAMA VIIKKO SITTEN panin pyörimään elokuvan Näkemiin, Hollywood (Hollywood Ending, 2002) siinä uskossa, että tätä en olekaan ennen nähnyt. Muisti palaili sitten pätkittäin, mutta pinnistelin edetessään vain kökömmäksi käyvän stoorin lävitse.

Yhtenä sivuhenkilönä siinä on klassinen pimatsu, lahjaton wannabe-näyttelijä, joka odottaa löytäjäänsä – vaikka sitten reittä pitkin. Esiintymistä pikkuteatterin näyttämöllä ei voi jättää yhtäkään kertaa väliin, jos vaikka Harvey Weinstein sattuisi juuri sinä iltana tulemaan katsomoon.

Allenin nerokasta perusdialogia? Ehkä niin, mutta jotenkin tuolle vitsille on tämän päivän näkökulmasta vähän väkinäistä nauraa.

WOODY ALLENIN FILMOGRAFIASSA Näkemiin, Hollywood sijoittuu rankingin häntäpäähän, siinä missä ikoninen Manhattan (1979) löytyy pääsääntöisesti kaikissa listauksissa top kolmosesta, vähintään viiden parhaan joukosta. Tai ainakin ennen löytyi.

Helsingin Sanomien NYT-liite antoi tällä viikolla elokuvalle kolme tähteä. Arviossa Martta Kaukonen varoittaa, että ”42-vuotiaan päähenkilön ja 17-vuotiaan teinitytön suhde ja siihen liittyvät pedofiliavitsit tuovat oksennuksen maun kurkkuun”.

Kun viimeksi näin Manhattanin parisenkymmentä vuotta sitten, se edusti yhä taianomaista New Yorkia terävimmillään. Nyt jään odottamaan tulevan torstain Teema-iltaa vähintään sekavin tuntein.