COUNTRYA, SAATI KANTRIA, tulee kuunnelluksi vähemmän. Ellei sitten tällaisena heinäkuun lomapäivänä, kun istuu kesämökin kuistilla ja miettii, opettelisiko sittenkin soittamaan kitaraa. Ehkä eläkkeellä, jos sinne asti jaksaa.

En ihmeemmin tunne lajia. Linda Ronstadtin ”Long Long Time” käy kyllä aina sydämeen, ja onhan noita hienoja laulaja-lauluntekijöitä, Townes Van Zandtista ja Guy Clarkista lähtien. Kaiken takana kaiketi Hank Williams, joka eli legendaarisen raikulipojan elämän kauan ennen, ennen kuin rock-legendat keksivät alkaa kuolla 27-vuotiaina.

Keskeistä Americanaa, kuten Johnny Cashin kuolemaa koskettavat  viimeiset levytykset (American  Recordings I-VI) kertovat, luokitellaan ne muuten sitten miten tahansa.

OTAN PALLOGRILLISSÄ käristyneitä ribsejä ja kaluan niitä sormineni, sottaista puuhaa. Muistelen elokuvaa, jossa stadin roku poikkesi jossain etelävaltiossa baariin ja kysyi tiskillä, onko teillä soittaa musiikkia. Toki, baarimikko vastasi, molempia sortteja: sekä Countrya että Westerniä.

Punaniskamaine on juurtunut genreen, luultavasti liiallisuuksiin asti. Easy Riderin loppukohtaus jatkaa mielen kuvastoissa vaellustaan musiikin aalloilla, vaikka Peter Fonda ja Dennis Hopper jäivät haulikkomiehen ampumina tien poskeen. Elokuvan soundtrackilla soi Bob Dylanin ”It’s Alright, Ma (I’m only bleeding)” Roger McGuinnin esittämänä.

Samoihin aikoihin 1960-luvun lopulla tosin Dylankin poikkesi Nashvilleen levyttämään, mutta hän oli vain läpikulkumatkalla, Travelin’ Thru, kuten tuota vaihetta dokumentoiva virallisen Bootleg-sarjan 15. osa on nimetty.

VAN ZANDT JA CLARK OLIVAT syntyjään Texasista, ja sieltä tuli myös tyttöbändi The Dixie Chicks, joka valloitti vuosituhannen vaihteessa hitti- ja myyntilistoja. Nämä eivät olleetkaan mitä tahansa etelän tipusia.

Kun Yhdysvallat valmistautui 2003 George W. Bushin johdolla Irakin rankaisuretkeen, Chicksit spiikkasivat Lontoon keikalla, että he eivät kannattaneet tätä sotaa ja väkivaltaa. Hävetti, että presidentti oli kotoisin Texasista.

Ex tempore heitetty kommentti maksoi pitkän pennin, sillä konservatiiviset countrypiirit panivat bändin boikottiin. Viaton viihde- ja bileyhtye joutui yhtäkkiä keskelle vihapuhetta ja patrioottispoliittista kiihkoa. Chickseistä tuli ”Saddam’s Angels”, ”The Dixie Sluts” ja mitä vielä.

Tytöt, ei vaan vahvat aikuiset naiset, vastasivat poseeraamalla alasti Entertainment Weeklyn kannessa heihin kohdistuneet syytökset ihoon tatuoituina. Ei anteeksipyyntöjä tai katumusta, vaikka jupakka oli syntynyt vahingossa, kuin varkain.

THE DIXIE CHICKS PALASI markkinoille 2006, voittajana.  Vahva levy Taking the Long Way peilasi koettua, eikä kovia kokenut bändi käynyt makeilemaan: ”Not Ready to Make Nice”. Päinvastoin, se oli George W., joka oli menettänyt maineensa, nyt myös amerikkalaisten silmissä.

”Radical Chicks” nousivat Time-lehden kanteen, tällä kertaa vaatteet päällä. Kolmen vuoden yhteenotosta julkaistiin myös dokumenttielokuva Shut up and Sing, joka on katsottavissa youtubessa. Siinä särähtää silmään ainoastaan alkuteksti: ”The Weinstein Company presents…”

Harvey Weinsteinista kun ei pääse takautuvasti eroon, vaikka poliittinen korrektius sitä näin jälkikäteen edellyttäisi. Toisin kuin rotusorron ja orjaperinteen symboleista, joita Black Lives Matter -liike nyt Yhdysvalloissa kampaa.

Uuden levyn julkaisemisen alla The Dixie Chicks pudotti bändinimestään etelävaltoihin viittaavan osan ja on nyt pelkkä The Chicks. Tarpeellista vai ei, sitä on vähän vaikea Suomen Sipoosta käsin tuomita.

KESÄKUISTIN COUNTRYKIINTIÖ alkaa täyttyä niin, että siirrän sen jukeboksia etelästä Kanadaan asti. The Cowboy Junkies aloitti Torontossa ujuttamalla traditioon urbaania coolia, ja tyylittely on jatkunut jo yli 30 vuotta.

Muusiikillisista lajimääreistä viis – antaa korvien kertoa, mikä kantaa. Mutta mystisen kuuloinen Margo Timmins sopii kyllä paremmin solistiksi öiseen klubiin kuin heinähattujen lavatansseihin.