ODOTTELIN KEVÄÄLLÄ RIIKAN lentokenttäbaarissa tšekkiläisen kollegan kanssa koneen lähtöä, kumpikin taholleen. Olimme istuneet päivän yhdessä seminaarihuoneessa, jossa hahmoteltiin kirjahanketta kansakuntien rakentumisesta ensimmäisen maailmansodan mainingeissa itsenäistyneissä maissa.
Kokoontuminen kävi terveellisestä muistutuksesta Suomen yhdestä geopoliittisesta referenssiryhmästä, Euroopasta Saksan ja Venäjän välissä. Paikalla oli lisäksemme Baltiaa, Puolaa ja Balkania, Ukrainakin. Merkki- ja muistovuosia vietetään näinä aikoina myös muualla kuin Suomessa.
Tšekeillä on tasavuosista suorastaan ylitarjontaa, sillä 1918, 1938, 1948 ja 1968 ovat kaikki maan historian käännekohtia. Kansandemokratian kauden päättänyt 1989 vain myöhästyi vuodella. Kyselin kollegalta, miten näitä kaikkia ehditään käsitellä. Kuinka Prahan kevään muisto pärjää Tšekkoslovakian perustamiselle?
Huonosti, kuului hiukan yllättävä vastaus. Itsenäistymisen (1918), Münchenin sopimuksen (1938) ja kommunistikaappauksen (1948) osalta on selvä näkemys sankareista ja pettureista, mutta hullun vuoden 1968 historiassa kansakunnalla riittää yhä työstämistä.
Ja katso, pari viikkoa sitten Tšekin presidentti Miloš Zeman herätti syvää kansallista närää ja kansainvälistä ihmetystä, kun hän kieltäytyi osallistumasta Prahan kevään päättäneen miehityksen muistojuhlallisuuksiin. Populistinen presidentti tunnetaan Vladimir Putinin ymmärtäjänä, ja Tšekin hallituskin nojaa kommunistisen puolueen tukeen.
SUOMESSA ON SUJUNUT PAREMMIN. Itsenäisyyden juhlavuosi ei jähmettynyt perinteiseksi pönötykseksi, vaan siitä kasvoi kansalaisia positiivisesti aktivoinut tapahtumien kavalkadi, ellei hyvää itsetuntoa ruokkinut karnevaali. Sinivalkoiset värit näkyivät kaukana maailmallakin.
Sisällissodan ja vankileirien muistovuosi taas on kulkenut rakentavammissa merkeissä kuin kenties rohkeni toivoa. Vielä jokin aika sitten ilmassa oli enemmän merkkejä valkoisesta revanssista, jota haluttiin Väinö Linnan ja kumppaneiden ”punaisesta valheesta”.
Kokemukseni eri tilaisuuksista useammalla paikkakunnalla on ollut, että keskustelu kulkee enimmäkseen asiallisissa merkeissä, yrittäen mieluummin ymmärtää kuin syyttää. Erimielinen palautekin on jaettu kohteliaassa sävyssä.
Olisiko niin, että vuoden 1918 ”kansallista traumaa” pitää enemmän yllä traumapuhe kuin itse hirmuisen historian taakka?
OLEN TARJONNUT NÄKÖKULMAKSI vuosiin 1917–1918 kahta samanaikaista vapauden kaihoa, kansallista ja sosiaalista, jotka kietoutuivat yhteen kimurantilla tavalla ja katsoivat lopulta toisiaan kiväärinpiippuja pitkin. Sadan vuoden perspektiivissä ne kuitenkin ratkesivat Suomessa jopa uniikin suotuisasti.
Ensimmäisen maailmansodan synnyttämistä valtioista Suomi on omassa luokassaan, jos asiaa mittaa itsenäisyyden, katkeamattoman itsemääräämisoikeuden ja demokratian kriteereillä. Ero itäisen Väli-Euroopan kehitykseen on ollut yhtä huima vaurastumisen ja sosiaalisen tasa-arvon osalta.
Suomi ankkuroitui mutkien kautta Pohjolaan, siinä missä muut jauhautuivat Saksan ja Venäjän sotakoneiden ja ideologioiden alle. Eikä myllerrys ole kaikilta vieläkään ohitse, Ukrainassa käydään suorastaan sotaa.
Odotan kiinnostuksella kokoomateoksemme valmistumista. Sen pitäisi tarjota myös vertailevaa historiallista näkemystä siihen, mikä on sosiaalidemokratian potentiaalinen merkitys kestävälle yhteiskunnalle.
(Julkaistu Demokraatissa 6.9.2018)