Venäjä lähti hakemaan apua hiipumiseensa aloittamalla valloitussodan Ukrainassa, mutta nyt tykinruoka ja miinanpolkijat alkavat olla lopussa.

KIRJAILIJA Milan Kundera aloitti kuuluisan esseensä Keski-Euroopan tragediasta viittaamalla Unkarin tietotoimiston johtajaan, joka neuvostojoukkojen vyöryessä Budapestiin marraskuussa 1956 viestitti teleksillä ulkomaailmaan: ”Me kuolemme Unkarin ja Euroopan puolesta.”

Samalla tavalla on neljän viime vuoden aikana vedottu Ukrainan auttamiseksi. Onko siis Euroopan puolustuksen etulinja siirtynyt tuhat kilometriä itään, Budapestista Kiovaan ja Harkovaan, Tonavalta Dneprille?

Ehkä sen voi näinkin ilmaista, vaikka kysymykseksi nousee, mitä ”Euroopalla” milloinkin tarkoitetaan. Maantiedettä, sotilaallis-poliittista mahtia vai kulttuurista identiteettiä, sivilisaatiota, joka Kunderalla oli vuonna 1983 alun perin ranskaksi julkaistussa kirjoituksessa huolista päällimmäisenä?

Tšekkikirjailija murehti syyttävässä sävyssä, kuinka Saksan ja Venäjän välissä sijaitsevat maat olivat kadonneet ”Lännen” kartalta. Ne olivat kuin huomaamatta hautautuneet kommunistisen rakenteen alle, vaikka tämä alue oli vuosisatoja rikastuttanut ”Euroopan” ideaa, sykkinyt sen kulttuurisena sydämenä.

KYLMÄN SODAN kahtiajako juurrutti käsitystä kasvottoman harmaasta itäblokista. Sen perintönä saattaa Suomessa yhä kuulla puhetta Itä-Euroopasta, jolla viitataan puolihuolimattomasti entisiin neuvostovasalleihin, kansandemokratioihin.

Puhtaasta maantieteestä siinä ei ole kyse, sillä Euroopan unionin pääkaupungeista vain Vilna, Bukarest ja Kyproksen Nikosia sijaitsevat idempänä kuin Helsinki. Yhteistä maarajaa Venäjän kanssa ei Suomen lisäksi ole kuin Virolla ja Latvialla – ja Kaliningradin enklaavin ympärillä myös Liettualla ja Puolalla.

Suomen yhteiskunta- ja geopoliittinen identiteetti on ripustautunut pohjoismaisuuteen, mutta vanha kilpaileva rooli reunavaltiona on voimistumassa. EU-jäsenyyden ankara vastustaja Keijo Korhonen ihmetteli aikanaan, miksi haluttiin palata balttilaiseen viiteryhmään, kun siitä oli talvisodassa rimpuiltu taistelemalla irti.

Nyt puolustuksen nimissä kelpaa paljon vierottu EU:n yhteisvelkakin, kunhan se käytetään täällä ”missä Eurooppaa puolustetaan”. Eli Venäjän vastaisissa rajamaissa.

MONI MARKKINOI Natoon liittymistä Suomen viimeisenä askeleena ”Länteen”. Sen jälkeen on hämmentävästi hämärtynyt, mihin onkaan tultu perille. ”Historia” ei välttämättä ole saavuttanut tältäkään osin päätepistettään.

Kunderaa loukkasi asenne, jossa ”Länsi” ei oikeastaan välittänyt tuon taivaallista Franz Kafkan ja Jaroslav Hašekin, Witold Gombrowiczin ja Bruno Schulzin tai Béla Bartókin kotimaista. Maailman kahtiajaossa ne luettiin lopulta kuin luonnostaan kuuluviksi neuvostoimperiumiin.

Itä-Eurooppaa, ei sen enempää, ei sen kummempaa!

Se on kuin Suomen historiaa tarkastelisi pelkästään suomettumisen silmälaseilla. Tällainen on ollut suositumpaa kotimaassa kuin ulkomailla, jossa Suomen luovimiselle läpi kylmän sodan karikkojen on paremminkin jaettu tunnustusta.

Puhumattakaan viimeaikaisista kehuista, kuinka esimerkillisesti Neuvostoliiton/Venäjän naapurissa on muun ”Euroopan” lipsuessa pidetty huolta puolustuskyvystä ja -tahdosta. Talvisodan sankarikansa röyhistää karusti rintaansa nykyisen ihailun kohteena.

JONKIN VERRAN ”Länttä” jäi 1950-luvulla vaivaamaan, oliko se kenties pettänyt Unkarin. Että ensin rohkaistiin kansannousuun sortajaa vastaan, mutta tosipaikan koittaessa ei tultukaan avuksi.

Tšekkoslovakiassa vuonna 1968 ei ollut vastaavia illuusioita. Uudistajat olivat yrittäneet ottaa oppia Budapestin syksystä niin, että Prahan keväässä ei irtauduttu sen enempää Varsovan liitosta kuin sosialismistakaan. Tavoiteltiin vain inhimillisempää moniarvoista yhteiskuntaa.

Sellaiseenkaan kokeiluun ei neuvostojohdolla ollut varaa. Jos sen rautaesirippuun olisi tullut aukko, mikä olisi taannut, etteivät kansandemokratiat karkaa syntyneestä reiästä kuin kaniinit häkistä? Samaa Moskovassa pelättiin vielä 1980-luvun alussa Puolan solidaarisuusliikettä kuohittaessa.

Kundera arvioi, ettei kommunistinen hallinto olisi näissä maissa kestänyt kolmea tuntia kauempaa ilman Neuvostoliiton tukea. Kun tämä tuki sitten mureni 1980-luvun lopulla, korttitalo romahti muutamassa kuukaudessa. Silloin entisestä Itä-Euroopasta tuli… niin mitä?

Ei ainakaan sitä Kunderan kaiholla kuvailemaa kosmopoliittista kulttuurien kehtoa, jossa taiteen ja tieteen usein juutalaiset lahjakkuudet risteilivät kansallisten rajojen ja riitojen yli, niiden yläpuolella.

KUVAAN Neuvostoliitosta liittyy usein käsitys aggressiivisesta supervallasta, joka pyrki levittämään vallankumoustaan keinoja kaihtamatta. Lännessä pelättyä hyökkäystä ei kuitenkaan koskaan tullut. Stalin ja hänen seuraajansa varoivat ylittämästä kylmän sodan Eurooppaan vetämää jakolinjaa sotilaallisesti.

Väkivaltaiset interventiot olivat oman blokin lujittamista ja turvaamista. Neuvostoliiton rajanaapurissa Suomessa maailmansodan seurauksena saavutettua vaikutusvaltaa varmistettiin tankkien sijaan poliittisin ja taloudellisin keinoin.

Vladimir Putinin Venäjää syö nyt tuon suurvallan etupiirin menetys.

Siitä taistellaan Ukrainassa verisesti, mutta huoli heijastuu laajalle entisen neuvostoimperiumin ja vanhan keisarikunnan reuna-alueille.

Suomen käännös kohti Natoa ei käynnistynyt Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan vaan joulukuussa 2021, jolloin Putin kyseenalaisti suomalaisten oikeuden tehdä itse turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa.

SUOMESSAKIN esitelmöimässä käyneen Ivan Krastevin mukaan Putinia huolestuttaa enemmän Venäjän väestön väheneminen kuin imperiumin maa-alueen pienentyminen. Siitä näkökulmasta voi olla loogista kiistää ukrainalaisuuden olemassaolo ja laskea maan slaavit venäläisiksi.

Moskova katsoo pitävänsä suojelevaa sateenvarjoaan kaikkien ”ulkovenäläisten” yllä, halusivatpa he sitä itse tai eivät. Baltian maissa tämä tiedetään hyvin, varmasti myös Suomen turvallisuuselimissä.

Väestön kasvattaminen valloitussodalla on kuitenkin osoittautunut kohtalokkaaksi virhearvioksi. Moskova on joutunut rekrytoimaan miinanpolkijaa ja tykinruokaa Ukrainan tappotantereille Pohjois-Koreasta ja Keniasta asti.

Venäjän armeijan kuukausittaisten tappiolukujen on arvioitu liikkuvan kymmenissätuhansissa sotilaissa. Kuinka kauan demografialtaan jo valmiiksi heikko valtakunta voi tällaista kestää?

Ukrainan puolella rintamaa tilanne ei liene miesvoiman suhteen sen helpompi. Mutta siellä sentään joukot tietävät, miksi taistelua kannattaa jatkaa kaiken uupumuksen keskelläkin.

KUNDERA kirjoitti esseensä viitteessä lähes 40 miljoonasta ukrainalaisesta, jotka olivat neuvostovallan alla hitaasti katoamassa kansakuntana.

Eikä maailma näyttänyt silloin edes tajuavan tätä valtavaa, melkeinpä uskomatonta tapahtumaa.

Näin 40 vuotta myöhemmin on oltu paremmin hereillä, vaikka Putinin varhaisemmat visiot ja Krimin anastus eivät vielä synnyttäneet riittäviä vastareaktioita. Syystäkin on kysytty, kuinka nopeasti ”Länsi” olisi sopeutunut siihen, jos Kiova olisi – vuoden 1956 Budapestin ja vuoden 1968 Prahan tapaan – kukistunut sodan ensimmäisinä viikkoina.

Tässä mielessä ukrainalaiset todella kuolevat paitsi oman maansa myös ”Euroopan” puolesta. Niin kauan kuin sota siellä jatkuu, Venäjän resurssit ja ambitiot ovat sidotut ja poissa muista mahdollisista operaatioista.

Mikään ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi viittaa siihen, että ”Euroopasta” löytyisi Ukrainalle riittävästi apuja sodan voittamiseen. Eikä Donald Trumpin johtamalla ”Lännellä” näytä olevan siihen kiinnostustakaan.

Poliittinen tahto voi riittää kalustotoimituksiin ja rahoitukseen. Mutta vielä ollaan kaukana siitä, että ”eurooppalaiset” olisivat valmiit kuolemaan Ukrainan puolesta.

 

Julkaistu Helsingin Sanomissa 17.5.2026