EN OLE KÄYNYT Kanariansaarilla ja tuskin menenkään. Sen verran sieltä on uutisoitu massaturismin varjopuolista, enkä muutenkaan ole niin polttavan auringon perään.

Mutta yhden välidekkarin verran siellä sentään sopii pistäytyä. José Luis Correan Viulistin kuolemassa (suom. Matti Brotherus) olisi puolestani saanut olla enemmänkin paikallisväriä. Poiketaanhan siinä Las Palmasin lisäksi myös Teneriffan puolella.

TARINAN KESKIÖSSÄ on Euroopan kiertueella oleva amerikkalainen orkesteri. Huokaisen, kun Tukholma mainitaan heti alkusivuilla, samoin kuin anoreksiaan taipuvainen norjalainen viulisti.

Naapurikateutta. Eikö Kanarialla ole rampannut riittävästi suomalaisia grillaamassa nahkaansa, että pääsisimme samaan tapaan statisteiksi mukaan.

Parisataa sivua myöhemmin saan nenilleni, kun loppuratkaisun lähestyessä viitataan pikkukaupunkiin, josta kukaan ei ole kuullutkaan. Savonlinna, ”joka kirjoitetaan v:llä ja kahdella n:llä”.

Haa, Suomi kiittää: ”siellä järjestetään kesäisin upeat oopperajuhlat. Festivaalit!”

CORREAN YKSITYISETSIVÄ Ricardo Blanco toimii kirjan minäkertojana. Tämä luo tunnelmaa toistuvilla rinnastuksilla elokuvaklassikoihin Bogartista Eastwoodiin ja kirjallisuuden kuuluisiin dekkarihahmoihin.

Sinänsä näppärää ”metafiktiota”, mutta tyyli ei riitä petaamaan Blancolle sijaa Maigretin, Sam Spaden ja Marlowen rinnalle. Tai nostamaan Correaa itseään Dashiell Hammettin kastiin.

Juoni menee loppua kohden niin höpöksi, että seuraava kirjallinen seuramatkani Kanarialle saanee odottaa. Tammikin luopui kustantamasta sarjaa kolmen ensimmäisen osan jälkeen.