KUN NEW YORK TIMESISSA koottiin rankinglistaa 2000-luvun ensimmäisen neljänneksen ”parhaista” kirjoista, kärkisijalle nousi Elena Ferranten Loistava ystäväni. Ei hassumpi saavutus käännösromaanille anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta.
Poikkeuksellisella menestyksellä on myös kerrannaisvaikutuksia. Huikea Napoli-sarja on ruokkinut kiinnostusta laajemmin italialaiseen kirjallisuuteen, sekä uusiin tekijöihin että menneisyyden unohtuneisiin helmiin.
Maailmalla Ferranten englannintaja Ann Goldstein on ollut nostamassa esiin italialaisia naiskirjailijoita, jotka ovat suotta jääneet katveeseen. Ilmiö on heijastunut Suomeenkin.
Otavan kirjastossa on julkaistu uudelleen pari vanhaa Alba de Céspedesiä (Ylioppilaskoti, Kielletty päiväkirja). Aula & Co on tuonut Elina Melanderin suomentamana markkinoille Natalia Ginzburgia (Kieli jota puhuimme, Rakas Michele).
TULOKKAILLE tien- ja tilanraivaajista on vetoapua, mutta kuuluisa verrokki voi heittää myös varjoa. Odotushorisonttiin nousee tarpeettomia paineita, kun esimerkiksi Beatrice Salvionista on puhuttu ”uuden sukupolven Elena Ferrantena”.
Temaattista sukulaissieluisuutta löytyy niin haluttaessa tyttöjen välisen ystävyyden jännitteistä feministiseen asenteeseen ja sanomaan. Silti Salvionin esikoisromaania En pelkää mitään (suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) on parasta lukea ihan omillaan.
Sovinnaiseksi kasvatettu Francesca pääsee puberteettinsa kynnyksellä osaksi kapinallisen ja yhteisön hylkimän Maddalenan kiehtovaa arkea. Suhteessa on samansukuista viehtymystä kuin Annikalla (ja Tommilla) Peppi Pitkätossuun.
Ympärillä vain ei ole Ruotsin kaltainen kansankoti vaan 1930-luvun fasistinen Italia. Ja siellä tapahtuu pahoja asioita, myös nuorille tytöille.
SALVIONIN ROMAANI sijoittuu Monzaan ja ajankohtaan, jolloin Benito Mussolini aloitti sotaretken Abessiniaan. Kaupunkilaiset ovat sopeutuneet fasistiseen komentoon, kuka uskosta aatteeseen, kuka välinpitämättömyyttään tai hyötyäkseen opportunistisesti bisneksissään.
Historiallinen ajankuva on kiinnostava tyttöjen kasvukertomuksen rinnalla. Siitä löytyy Suomeen ulottuva kosketuskohta, jota en ole aikaisemmin huomannut.
Italiassa toteutettiin joulun 1935 alla kultakeräys ”Oro alla Patria”, jossa kehotettiin lahjoittamaan muun muassa vihkisormukset isänmaan sotaponnistelujen hyväksi. Salvioni kirjoittaa, kuinka itse kuningatar ja Rachele Mussolini ynnä muut näyttivät esimerkkiä:
”Pirandello oli luopunut Nobel-mitalistaan, D’Annuzio kultakirstusta. Jos oli kunnon italialainen, luopui jostakin kultaesineestä.”
Näin tekivät myös kunnon suomalaiset, kun talvisodan jälkeen kansalaisilta kerättiin vihkisormuksia tarkoituksella hankkia sotakalustoa muun muassa ilmapuolustuksen vahvistamiseksi. Liekö esimerkki tullut Italiasta asti, vai kenties jostain muualta?