POLIITTISEN identiteetin määrittely puolueille, saati hallituskoalitioille ei ole kommentaattoreille helppoa. Mutta ei se ole poliitikoille itsellekään tai politiikan takapiruille.

Juho Romakkaniemi esimerkiksi tuntuu Facebookissa (25.4.) vierastavan, että Kokoomuksen ja Perussuomalaisten akselille muodostuvaa vaihtoehtoa nimitetään oikeistohallitukseksi vakiintuneemman porvarihallituksen sijaan.

”Pidän tätä tarkoitushakuisena, koska näillä nimillä luodaan erilaista mielikuvaa”, hän toteaa. ”Sanavalinnat ovat vallankäyttöä.”

Niinpä. Runsas kymmenen vuotta sitten Romakkaniemi oli ideoimassa ja perustamassa Helsinkiin uutta puolueosastoa, joka ristittiin Edistyskokoomukseksi. Tiedä sitten, kummitteliko taantumuksen kypäräpappi tuolloin yhä muun Kokoomuksen nurkissa.

OLI SUOMESSA aikanaan oikein Edistyspuoluekin, kahden presidentin sekä seitsemän (ja kymmenen hallituksen) pääministerin pikkujättiläinen, joka 1920-luvun vaaleissa sai tosin parhaimmillaankin vain 17 ja 1930-luvulla 11 kansanedustajaa.

Siitä perinnöstä on ollut vähän jaettavaksi poliittista voimaa, sillä suomalaisen liberalismin traditio on ohut ja integroitunut osaksi kansan(liike)puolueita. Edistyksen käsitteelle sen sijaan on ollut ottajia.

Vasemmalla oltiin 1970-luvulla niin edistyksellisiä, että koko laatusana meni Suomessa enemmän tai vähemmän pilalle. Se näkyy yhä 2000-luvulla, kun Euroopassa on yritetty koota ”keskustavasemmistolaisia” liikkeitä edistyksellisten (progressives) kattokäsitteen alle.

SDP:n piirissäkin jotkut sitä väläyttivät, mutta arkikäyttöön asti käsite ei ole juurtunut. Kepulaislähtöinen Edistyksellinen tiedeliitto sen sijaan järjestää yhä vuosittain Edistyksen Päiviä, joista tosin (puolue)poliittinen väri on hioutunut 50 vuodessa näkymättömiin.

”ETEENPÄIN!” Suomen Keskusta nimesi optimistisesti eduskuntavaaliohjelmansa ja -kampanjansa, mutta kannatus otti toisen kerran peräkkäin roimasti takapakkia. Perinteinen valtapuolue vakuuttaa nyt käyvänsä etsimään itseään oppositiosta käsin.

”Keskustan luonne ei ole olla apupuolue”, Annika Saarikko linjasi Helsingin Sanomissa (23.4.). ”Me voimme olla sillanrakentajia mutta emme sentään pelkkä silta.” Kovin lupaavaa ei kuitenkaan ole Saarikon määritelmä Keskustasta yhä negaation kautta: ”puolue on ei-vasemmistolainen keskipuolue”.

Oikeiston suuntaan ei näemmä tarvita vastaavaa identiteettipoliittista erottautumista. Mutta mitä on se ”vasemmistolaisuus”, jonka Keskusta rajaa tänä päivänä itsestään pois? Tulee melkeinpä ikävä vanhaa, vaikka sinänsä hassua käsitettä ”ei-sosialistisista” puolueista, josta sai sentään jonkinlaisen otteen.

KOKOOMUS EHTI höykyttää Antti Rinteen/Sanna Marinin hallituksia neljä vuotta vasemmistolaisuudesta. Sitä taustaa vasten ei kannattaisi olla kovin herkkänahkainen, jos julkisissa spekulaatioissa pyörii oikeistohallituksen mahdollisuus. Toisaalta myös porvareista puhuminen saa jotkut kiemurtelemaan kiusaantuneina.

Silmään osui jossain uutena mainintana maltillinen Kokoomus ikään kuin ruotsalaisen sisarpuolueen mukaan. Odotan seuraavaksi, että naapurista rantautuu tänne käsite ”liberaalikonservatiiveista”, jota Ulf Kristersson ja kumppanit käyttävät itsestään.

Uusliberaalin takkia sovitettiin Elina Valtoselle, kun tämä tuli Lepomäkenä näyttävästi mukaan puoluepolitiikkaan. Määre ei häntä miellyttänyt. Klassinen liberaali olisi riittänyt hyvin, vaikka uusi kansanedustaja tuli paljastaneeksi, ettei ollut lukenut yhtäkään liberalismin klassikkoa. (HS 8.9.2014)

LIBERALISMIN perinne taipuu tunnetusti moneen, eikä (nyky-)Valtonen kannata ainakaan klassista yövartijavaltiota. ”Olen sen puolella, että julkisin varoin taataan jokaiselle muun muassa koulutus, sosiaali- ja terveyspalvelut ja sosiaaliturva”, Valtonen kertoi sunnuntaina Helsingin Sanomien haastattelussa (23.4.).

Kuulostaa klassiselta sosiaalidemokratialta.